You give me the kind of feeling people write novels about

Se, että mä olen joidenkin asioiden kohdalla hirvittävä perfektionisti, on surullista ja rajoittaa mun monia tekemisiä. En muista milloin olisin viimeksi koulussa viitannut, en halua nimittäin sanoa mitään mistä en ole 100% varma. Ja vaikka olisinkin varma, niin päässä on aina se ''mitä jos olenkin väärässä?''. Ymmärrän ja osaan kirjoittaa englanniksi nykyään melko hyvin, mutta en osaa lausua mitään, etenkään r:ää, joten en puhu missään tilanteissa englantia. En koulussa, en ääneen, en edes äitini kuullen. Jos mainitsen jossain päin nettiä jonkun vähän tuntemattomamman tai vaikeamman sanan taikka jonkun julkkiksen nimen, varmistan sen heti netistä vaikka tietäisinkin mikä se oikeasti on. Saatan hyvinkin googlettaa varmuudella lempinäyttelijäni nimen koska ''jos se nyt tällä kertaa meneekin väärin''. Mitä ihmeen väliä sillä on jos menee väärin? En tiedä, se on vaan naurettavan iso asia mulle. Tästä asiasta johtuen mun blogissani tulee aina olemaan isoja muutoksia, joten ne on hyvä kestää. En ole ikinä tyytyväinen. Olen harkinnut vakavasti nenäleikkausta ja stressaan joka päivä ulkonäöstäni, saatan myös vieräyttää muutaman krokotiilin kyyneleen siinä lomassa. Kaiken kruunaa vielä se, että olen mahdottoman kateellinen ihmisille aina. Olis pikku hiljaa ihan hyvä tajuta että maailmassa tulee aina olemaan jossain asiassa mua parempia ihmisiä ja että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.

Tästä alkaa nyt myös hyvää vauhtia tulemaan päiväkirja-muotoinen itkublogi, joten pliis, kevät tule, jotta saan otella päivän asuja!

Kävin tänään kirppiksellä ja löysin muutamia ihania juttuja (mm. ensimmäisessä kuvassa näkyvän CTRL:n hupparin 4e), mutta en tiedä miten ne esittelisin. Tekaistun asun yhteydessä olisi paras, mutta musta tuntuu ääliömäiseltä keikistellä lumikinoksessa kesätakki päällä. Tää ajaa mut hulluksi, ei blogin pitämisen pitäis olla näin kamalan iso ja stressaava juttu.

Translation: Later!